HS:n kolumni kertoo, että on karu kokemus syntyä lapsettomalle pariskunnalle. Suurimmaksi osaksi samaa mieltä kirjoittajan kanssa. (ei saa arvostella, mutta ei mikään h***n hyvä kolumnisti). Kyllä kai jokainen pystyy kolumni-blogisoopaa kirjoittamaan, toisille siitä maksetaan, toisille ei.
Esikoinen saa rajatonta huomiota rookie-vanhemmiltaan. Saa pitkiä kärrykyytejä siihen saakka, että ohikulkeva "täti" kysäisee, että onko vaavilla nälkä, ku se noin huutaa. Juu, ei oo, just ylensyötin hänet, ja toi on vaan pientä päiväkitinää. Diagnoosi aikoinaan oli koliikki, penska huusi klo 22.00-04.00. Silloin jaksoin 6 tuntia yössä kanniskella vauvaa, ku ties, että sit nukutaan koko aamupäivä. Keskimmäisen ja kuopuksen "kurjasta" kohtalosta ehkä jossain seuraavassa tekstissä.
Koliikista voi olla monta mieltä, ja onko sitä olemassakaan. Tiedän, että on hermoja raastavaa kuunnella parkumista 6 h yhtäjaksoisesti. Siinä meinaa keinot/hermot loppua. Tässä pari reissua sitten, yksi pariskunta kertoi uima-altaalla, että vauva on alkanu itkeä tauotta, ja AINA keskiyöllä. Koska kannan jatkuvasti mukanani "joka-naisen-matka-apteekkia", kävin hakemassa huoneestani heille matkahiustenkuivaajan. Onko se lämpö?, onko se ääni?, mut tehoaa. Ja mä sain kiitoksia seuraavana päivänä :D
Ja toinen lukemani kolumni päättyi sanaan loppupeleissä. Siis kolumni ei päättynyt, vaan mun lukeminen. Ehkä joskus teen listauksen inhokkisanoistani ja tuo taatusti on ykkönen. Itte en oo ääneen sanonu koskaan tuota sanahirvitystä. Se aina aikaan oksennusrefleksin, olipa kyse sit luetusta tekstistä tai ääneensanottuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti